Kun kerran kuulin, ettei hiuksia passaa leikata vanhankuun aikaan, niin nipsin otsatukkaani sitten muistaessani uudenkuun aikaan. Tietenkin siksi että jos leikkaa vanhankuun aikaan niin se aiheuttaa hiusten vähenemistä. =)
Tuon lisäksi mummo sanoi aina saman sananlaskun, kun olin leikannut hänen kauniin mustia kiharaisia hiuksiaan ja lakaisin niitä vanhan tuvan lattialta että "akan tukka tuleen ja ukon tukka tuuleen.. vai oliko se toistepäin? En muista." - Ja sitten kumpikin pähkäilimme, kuinka päin asian laita oli. Hiukset kipattiin silti roskikseen ja unohdettiin aina asia saman tien.
Pitkä tukka lienee pysyvä tyylini, se kasvaa ja kasvaa, ja kasvaa, ja kasvaa. Päässäni kehittyi näet joitakin vuosia sitten uskomus että luova ajattelukykyni häviäisi leikattujen hiuksien mukana. Otsatukassa se ei tunnu mutta muualla. Nii-i, ihan naurettavan kuuloista, itseänikin naurattaa, mutta ei voi mitään. Joitakin outoja ammatillisia epäonnistumisia on ilmeisesti ajoittunut hiustenleikkuun ajankohtiin. Kyllä ihminen osaa keksiä näköjään vaikka mitä omaksi riesakseen. Tai ei se pitkä tukka oikeastaan ole kauhea riesa, mutta työläs. Jos se olisi oikein paksu ja nätisti aina laitettu, niin siitä voisi olla ylpeä, mutta kyllä tämä palmikko selässä on aika lailla ohueen aasinhäntään verrattavissa. Mutta sitä ei leikata. Siitä saa kyllä tarvittaessa esimerkiksi ihan sievän nutturan.
Kasvivärien vannoutuneena käyttäjänä ei tarvitse kärsiä kuitenkaan huonokuntoisuudesta. Takkuisuus johtuu siitä, että hiuslaatuni on hienoa ja olen laiska harjaamaan, enkä viitsi käyttää hoitoaineita. Kolmekin päivää saman saparon kanssa niin näky on aika lailla variksenpesään verrattavissa, mutta kun se on minun tyylini, niin ei kukaan kirkonkylillä minua pelkää.
Mutta taikauskoisuudesta voi ilmeisesti taistella eroonkin. Ennen tuntui siltä että piti koputtaa aina puuta, kun oli sanonut jonkin asian olevan hyvin tai sinnepäin. Mutta hurraa, viime syksynä huomasin, että vaikka kuinka tunnollisesti koputin puuta (jos ei ollut puuta lähellä niin päätä), niin asiat menivät silti päin pöpelikköä. Ihan turhaa koputtaa mitään. Mielessäni koin suorastaan vapautuvani jostain tyhmästä kahleesta.
Taikausko on ihan pöljää, mutta hallitsee meistä monia - vaikka kuinka olisi jalat maassa tyyppi. Joku huippuhiihtäjä hiihtää aina tietyt kalsarit jalassa, joku mäkihyppääjä tekee jonkun rituaalin ennen joka hyppyä, jollakin on onnea tuova kivi taskussa, joku pelkää numeroa kolmetoista ja jollekin on kauhistus nähdä musta kissa tien yli juoksemassa.
Kun täytin pyöreitä vuosia pari viikkoa sitten, pidin huolen jo kuukausia ennen ettei kukaan saa päähänsä kerätä TAAS lahjakorttirahaa kampaajalle. Jos olisikin joku kasvivärikampaaja tässä kylillä, niin sitten jotain värjäyshommaa olisi voinut tehdäkin tälle minun aasinhännälle, mutta taikauskoni takia tätä liurulettiä ei voi leikata muut kuin minä itse tuosta silmien edestä varovasti.
Nyt kun kirjoitin tämän asian oikein tekstiksi, suu on korvissa kun huvittaa omat uskomukset, vaan en voi asialle mitään. Mitenkähän pitkä ja ohut hiirenhäntäletti minulla on parinkymmenen vuoden päästä, jos niin kauan vielä elän. Mahtaisikohan ammatinvaihto vaikka hunajatarhuriksi muuttaa asianlaitaa..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti